Vielä
Kuumimmat kilometrit
Nyt on toinen päivä Fisterran tietä. Eilen aloitin kymmeneltä aamulla Santiagosta. Kävin kirkolla vielä ja otin muutaman kuva. Kompuroin vähän ja mietin, että menikö polvi rikki. Mutta ei tässä mitään, kävelin 37 kilsaa Vilaserioon. Tapasin matkalla Jeffin Seattlesta, joka oli suomalainen juuriltaan. Jeffin isovanhemmat oli 50-luvulla muuttaneet jenkkeihin. Jeff sanoi sitä orjuudeksi, että olivat olleet tehtaan palkkalistoilla, mutta saaneet palkan kuponkeina, jotka ei kelpaa muuta kuin tehtaan alueella rahana. Isoisä oli salametsästänyt peuroja ja niiden avulla vienyt perheen pois tehtaasta, Seattleen.
Aamulla oli sumua, iltapäivällä tuli kuuma. Kaikki luovutti paitsi yksi korealainen viisikymppinen mies ja minä. Hän ei puhunut montaa sanaa englantia. Hirveä säkki mukana, sanoi että oli 20 kiloa. Käveltiin niin, että kun toinen piti taukoa, toinen meni ohi. Tätä tapahtui monta kertaa. En tiedä mihin hän meni, ei ainakaan samaan albergueen. Ehkä hänellä on teltta.
Eilen nukahdin vaatteet päällä ja heräsin tänään puoli kahdeksalta. Muut olivat lähteneet, kun kaikki aloittavat niin aikaisin. Mulle tämä on aikainen aloitus. Kuuma on tänäänkin. Paistanut aamusta asti. Äsken sain ensimmäisen cafe con lechen. Tänään tavoitteena päästä paikkaan nimeltä Cee. Ensimmäinen paikka, jossa on merenranta, mutta luulisin, että meri alkaa kohta näkyä, jos ollaan tarpeeksi ylhäällä. Ei edes tuule yhtään. Ei ole vielä älytön pätsi, mutta varmaan se vielä tässä tulee tänään. Cee on vielä kaukana, mutta laskeskelin, että sinne pitäisi pystyä tallaamaan, jos ei tule liian kuuma. Ja tulihan niitä kuumia kilometrejä eilenkin.
Pidin aurinkorasvaus- ja juomatauon ihmissusipatsaan vierellä. Se kuuluu jotenkin tähän Caminon mytologiaan. Eräs pappi oli saanut näyn sellaisesta täällä. Ei taaskaan ketään missään, kello on puoli viisi. Pidin taukoa 20 minuuttia, kukaan ei mennyt ohi. Ihan kuin ilma alkaisi tuoksumaan vähän mereltä. Huh, on kuuma.
Vettä
Kaukaa näkyy utuinen gradientti, joka on ehkä meri, ehkä ei. Vuoriakin näkyy, sinisiäkin vuoria. Mutta luulen, että ne on siellä Fisterran suunnassa. Hiki virtaa silmiin koko ajan.
Rupesin jo miettimään, että tuliko haukattua liian iso pala kakkua, kun vesi alkoi loppua, mutta sitten löytyi lähde. Kylmää vettä, nice! Tekee jaloille hyvää.
Kyllä se gradientti oli meri. Täältä mäen laelta sen näkee. Tosi erikoisen näköinen. Vielä olisi 20 kilsaa Fisterraan. Alamäkeä tästä lähtien, ja nyt on puiden varjoakin. Se lähde oli pelastus.
Menihän tämä vielä seikkailuksi. Ceessä ei ollut ollenkaan vapaita sänkyjä albergueissa, joten pitää lähteä kolmen kilometrin päähän. Siellä pitäisi olla albergue, vaikka sitä ei näy kartalla. Ja nyt tämä tie haarautuu, ja sitä haaraakaan ei ole kartalla. Ehkä minä tallaan Fisterraan. Muutamassa tunnissa sinne ehtisi. Jalat vain on lopussa ja väsyttää aika paljon tämän päivän jälkeen. Ehkä löydän telttapaikan.
Ei tullut paljon nukuttua, kun albergue oli täynnä hyttysiä. Mutta sain kylläkin iltaruoan ja aamiaisenkin, joka oli aika bonus. Tuo albergue oli donativo, eli sinne sai maksaa mitä haluaa. Kai ne on vanhimpia albergueita. Niitä on aina vapaaehtoiset vetämässä. Siellä oli vanha mies, joka piirteli kuvia omasta kirkostaan ja antoi niitä kaikille matkamuistoksi. Siellä oli yksi suomalainen, josta olen kuullut huhuja koko matkan ajan. En vaihtanut montaa sanaa, kun tulin niin myöhään, että illallinen oli jo vähän niin kuin ohi.
Majakka maailmanlopussa
Kävin juuri Fisterra majakalla. Kun olin tallaamassa sinne päin, näin Zoran ja Natalien. Olivat ottaneet bussin ja kävelleet osan matkaa Muxiasta tänne päin. Heillä oli lennot varattuna, joten eivät ehtineet kävellä koko matkaa Fisterraan. Kun pääsin majakalle, näin korealaisen miehen ja onnittelin häntä loppuun pääsemisestä. Löysin myös hyvän kielekkeen meren yllä, josta heittää se murheiden kivi. Nyt kolme kilsaa takaisin, sitten suihku, sitten ravintola. Sitten en tiedä mitä.
